keskiviikko 26. elokuuta 2015

Troublemaker.

Mulla on hyvin iso ongelma laihdutuksen suhteen, jos motivaation katoamista ei lasketa. Musta on tullut ihan liian perso makealle! Minä, joka teininä en syönyt moneen vuoteen karkkia/suklaata, koska hampaita alkoi vihlomaan, on sortunut mussuttamaan ihan liikaakin herkkuja. 

Kaikki alkoi silloin kun sain tietää raskaudesta. Mun alkoi tekemään jatkuvasti mieli makeaa ja siitä se sitten lähti. Kilot, jotka sain pudotettua ennen raskautta pois, tulivat jäädäkseen raskauden jälkeen. Komea, iso mahani muistuttaa mua tästä vieläkin. Myös naama muistuttaa kyntöpeltoa, kiitos kaiken sokerin ahmimisen. (Tätäkään vaivaa ei ollut teininä..)

Jos mä ostan suklaalevy, syön sen, niin tunnen ihan järkyttävää itseinhoa ja mietin et miks menin tonkin prkl syömään tai ylipäänsä ostamaan. Tätä tapahtuu myös herkkujen kohdalla, joilta en voi kotonakaan välttyä, koska niitä tuputetaan joka tuutista. Ainahan voi sanoa ei, mutta en mä osaa sanoa ei, jos tarjotaan ja jos vaikka sanot ei, niin tuputetaan kahta kauheammin, "ei se yks mitää haittaa."

Tästä päästäänkin motivaatioon. Toisaalta motivaatiota löytyy, mutta toisaalta taas ei. Mun kun tarttis herätä viideltä aamulla lenkille, jotta pääsen liikkumaan ennen aamupalaa, koska huomasin ennen raskautta jo, että on parhain ratkaisu minulle. Sitten tulee mutta.. entä jos tuo lapsi herää kun nousen ja lähden, eikä isimies saakkaan nukkua sitä tuntia minkä hän saisi vielä nukkua? Entä jos lapsi ei nukahdakkaan enään ja meidän päivärytmi on pilalla? Niin. Mä ajattelen ihan liikaa muita, enkä itseäni tässä asiassa. 

Lapsen kannalta olisi kyllä hyvä jos äiti olisi laihempi, terveempi ja jaksaisikin tehdä jotain, mutta kuten yllä olevat seikat havainnoillistavat, niin mulla on todella iso ongelma käsiteltävänä. Mun pitäisi opetella olemaan itsekäs ja sanomaan ei, mutta entä jos sen jälkeen ihmiset alkavat kaikkoamaan ympäriltäni? En myöskään halua, että mua pidettäisiin itsekkäänä, joka ajattelee vain omaa parastaan, mutta tulevaisuuden kannalta se olisi pakollinen tie kuljettavaksi. 

Kun aina muistaisi vain tämän biisin sanat, pääsisi elämässä hyvin pitkälle!

2 kommenttia:

  1. En nää tossa mitään itsekästä. Ajattelet samalla lapsen parasta koska paljon mukavampaa se on lapsellekkin että on äiti joka jaksaa oikeasti leikkiä ja harrastaa. :) ja jos sun oman terveyden takia ihmiset alkaa kaikkoomaan ympäriltä niin kannattaako niitä edes pitää sun lähellä?

    VastaaPoista
  2. Samaa mieltä kuin anonyymi tuossa jo kertoikin. Ja minusta on kans tullut perso makealle. Pitäisi yrittää päästä eroon siitä.

    VastaaPoista

Asiattomat kommentit menevät suoraan roskakoriin ;)